Nuoren tuska: missä on paikkani?

Nuoren pää on täynnä samaistuttavia pohdintoja. Minne kuulun? Missä minua tarvitaan? Tarvitaanko missään?

Tahdon uskoa, että tietyllä tapaa tuska iän myötä helpottaa. Mitä enemmän kertyy vuosia, sitä uskottavammaksi ihminen tulee. (Kunnes taas pääsemme työelämän konkaripäähän, jolloin taas joutuu todistelemaan osaamistaan varttuneemmasta iästä huolimatta! Aivan väärin sekin.) Nuorena aikaa ja energiaa kuluu kykyjensä todisteluun, siinä määrin, kun niitä on kerennyt karttua. Ja muu aika onkin kykyjen opettelua. Oppiminen on onneksi ihanaa ja palkitsevaa.

Mutta tuo todistelu: jos ja kun on oikeasti ehtinyt kerryttää tosi arvokkaita työelämätaitoja ja myös substanssiosaamista, niin usein työelämä arvottaa näitä ajan määreellisesti, mikä on kamalan surullista. Nuori, olet auttamattomasti pois pelistä, jos sinulla ei ole X vuotta kokemusta jostain.

Kuka lopulta voi edes väittää, etteikö nuori olisi lyhyemmässä ajassa voinut oppia sellaiset oppikoulut jostain asiasta, että se periaatteessa vastaisi useamman vuoden ”hitaampaa” oppikokemusta? Ei päde kaikkiin asioihin tämäkään tietenkään – välillä vuosilla on aivan totisesti merkitystä, ei käy kiistäminen. Silti pahoin pelkään, että useissa työasioissa katsotaan sokeana vain vuosilukemia, kun arvotetaan osaamista tai epäillään sen puutetta.

Minne kuulun? Kysyy nuori itseltään päänsä sisällä. Mikä on työelämässä itselleni sopivan osaamistason ja kehittymismahdollisuuksien paikka? Mikä on sellainen homma, joka ei ole itselleni ihan löysä läpihuutojuttu laskien motivaatiota osaamisen hyödyntämisen puutteineen? Mutta mikä ei toisaalta ole liian haastava ja liikaa osaamisalueen ulkopuolella aiheuttaen sitä myötä liikaa stressiä?

Missä minua tarvitaan? Minne yhteisöön sujahtaisin osaksi niin, että toisin juuri sinne arvoa mukanani ja saisin myös itselleni ja tavoitteilleni arvoa? Miten löytyisi yhteinen win-win-tilanne?

Tarvitaanko minua missään? Toivottavasti kyllä ja uskokaamme niin – jokaiselle löytyy paikka! Ja toiveikkuudesta ei pidä koskaan luopua. Mutta asiat ja muutokset eivät tapahdu itsestään. Työelämän tuulimyllyjä vastaan tulee taistella, ainakin rohkeasti hyvässä hengessä kokeilla ja katsoa miten käy. Tarvitaan kivien raivaamista nuorten kivikkoisen urapolun varrelta.

Raivaamisen asialla, sydämellä Henrietta