Työn tekijän esittely: Henrietta
Jo pienestä asti leikin työn tekoa. Toivottavasti tänä päivänäkin työssäni säilyy leikillisyys, vaikka työ ei aikuisten maailmassa leikkiä olekaan. Mutta niin, lapsena leikin pienen lelukassakoneen ääressä kauppaa ja parasta oli asiakkaan pankkikortin höyläys ja setelien räpläys. Onneksi ajatus on muutamassa kymmenessä vuodessa jalostunut siihen suuntaan, että nykyään paras fiilis syntyy, kun asiakkaalle tulee aidosti tyytyväinen olo tarjoamaani peilaten ja itse tunnen tekeväni jotain ”maallista työtä suurempaa” ja tosi merkityksellistä.
Olen aina arvostanut työn tekoa ja aktiivisuutta. Minulle on ollut jotenkin itsestään selvää, että halusin jo siinä yläasteen vaiheilla kesä- ja viikonlopputöihin heti kun sai mennä. Tämäkään ei ollut sen takia, että olisin vain ajatellut, että töihin kuuluu nuorena mennä heti kun kynnelle kykenee. Sen sijaan kysyin työpaikkaa ja sainkin sen, koska sormet syyhysivät päästä tekemään jänniä uusia asioita ja näkemään työnsä jäljen hyöty kanssaihmisille.
Olen ollut aikamoinen asiakaspalvelija. Itselleni oli aikanaan sydämen asia saada työskennellä tavaratalon kosmetiikkaosastolla. En myynyt huulipunaa, koska se oli tarjouksessa, vaan myin asiakkaalle elämystä ja itsevarmuutta. Muistan työstäni parhaiten sen, miten paljon rohkeampana asiakas lähti myymälästä uusi huulipuna mukanaan, verrattuna siihen, miten epävarmana hän saattoi myymälään tulla. ”En minä tuollaisia kirkkaita värejä kehtaa käyttää!” Mutta toisinpa kävi monelle, kun rohkaistuivat…
Toisenlaisessa työympäristössä, nimittäin kahvila-ravintolakompleksissa, työni suola, kirjaimellisesti, oli oikea suolan määrän annostelu esimerkiksi ranskanperunoihin. Minusta oli kiva varmistaa, että asiakas sai herkkuhetkeensä juuri sitä mitä tuli hakemaan. Kerran joku ylikuormittunut, kiireinen keittiön puolen työkaveri sanoi, että jo selkeästi viileäksi jäähtynyt hampurilainen on ihan hyvä vietäväksi asiakkaalle. Itse en suostunut sitä pöytään tarjoilemaan. Sanoin, että me ei voida palvella noin. Ja tämän esimerkin myötä en yritä egoistisesti ylistää itseäni. Kerron vaan konkreettisin esimerkein, etten ole koskaan suhtautunut asiakaspalveluun kevytkenkäisesti.
Myöhemmin tuli vaiheet, kun aloin harjoitella raadollista B2B-myyntiä. Soittelin ihmisille, selätin pienimuotoisen luurikammon ja sen jälkeen loin sen itselleni uudelleen. Otin kuvainnollisesti luurissa turpiin lukuisten ei-vastausten myötä ja vastapainoksi hihkuin iloissani ääneen aina, kun onnistuin tavoitteessa. Olin lopulta yhden firman eniten buukkauksia aikaan saanut tyyppi. Tätäkään en sano ylimielisyyttäni, vaan haluan kertoa, että luurikammoinen voi saada ihmeitäkin aikaan. Enhän minä sinänsä ujo ole koskaan ollut, mutta kovin olen epäröinyt, olenko tarpeeksi hyvä ja mitä minusta ajatellaan.
Tuoreimpina viime vuosina olen saanut pähkiä asiakaspalvelun ja myynnin kehittämistä ja johtamista sekä ihmisten johtamista. Pääsin nuorena tyyppinä esihenkilöksi ja minuun uskottiin. Ajattelen, että tuo oli tietyllä tavalla käänteentekevää kehittymiseni kannalta. Annettiin tonttia kokeilla, tehdä ja toimia. Autoin johdettaviani ymmärtämään omia itsejään ihmisinä ja työn teon kontekstissa. Etsin ja löysin tasapainoa ihmisten oman luovan päättelykyvyn ja valmiiden ohjeiden antamisen välillä. Tunnistin, että lopulta voin hallita hyvin vähän asioita, ja liiallinen hallintakin johtaa ennen muuta uupumiseen.
Nyt sitten moikkaan täältä tekstin kirjoittamisen keskeltä tällaisena yrittäjätyyppinä, joka päätti kokeilla siipiään puheenvuorojen ja koulutusten kentällä, joka samaan aikaan kiehtoo ja jännittää. Täällä jos missä harjoitellaan sietämään epävarmuutta, iloitsemaan mahdollisimman pienistäkin onnistumisista ja reflektoimaan, että missä voisi kehittyä. Yritän kiperimmissäkin hetkissä harjaantua siihen, että voisin entistä enemmän kyetä nauramaan itselleni hyväntahtoisesti. Pyrin myös vielä rohkeammin sanomaan ajatuksiani ääneen ja luomaan ympärilleni tunnelmaa, joka on samaan aikaan kunnianhimoinen mutta armollinen.