Työkyvyttömyyttä vai työhaluttomuutta
Itseäni valaisi huomattavasti, kun laajaan työkykyjohtamisen lukemistoon perehtyessäni ymmärsin kaksi suhteellisen erilaista juurisyytä liittyen siihen, miksi työ ei onnistu. Meidän tulee tunnistaa ja eritellä, miksi työ ei onnistu. Se voi johtua siitä, että ihminen ei kykene tekemään työtään, mikä on lähtökohtaisesti eri asia kuin, että ihminen ei halua tehdä työtään (vaikka tietenkin halukkuuden puute lopputulemana heikentää usein ”kykyä” tarttua toimeen…).
Kun puhutaan johtamisesta ja työelämän hyvinvoinnista, ei työkykyä voida johtaa identtisen samalla tavalla kuin työhalua. Turhan usein nämä kaksi näkökulmaa – kyky ja halu – niputetaan yhteen tai oikeastaan kuitataan vain työkyvyksi tai sen ongelmiksi, eikä tosiaan tunnisteta halun ja kyvyn pohjalla piilevää isoakin erilaisuutta.
”Meidän tiimissä ei oikein hommat suju niin jouhevasti kuin pitäisi. Meidän porukalla on haasteita työkyvyn kanssa.” Aika tyypillinen toteamus, johon törmää usein, menipä oikeastaan ihan mihin organisaation tahansa, jossa oireillaan jollain tavalla. Verikokeissa silti arvot pääosin ihan kunnossa, kun ihmiset ovat käyneet työterveyden labrassa, mitä nyt muutamalla raudanpuutetta noin sääntömääräisesti. ”Ota kuurina sitä rautatablettia ja koetahan piristyä, tsemppiä!” Ja mikään ei kuitenkaan muutu.
Uskallan väittää, että läjäpäin työhaluttomuutta on diagnosoitu masennukseksi, tulkittu työkyvyttömyysongelmaksi ja siihen sitten kirjoitettu rautatabletteja sekä sairaslomaa. Organisaatioissa eletään silmät ummessa sille, että oikeasti kun hommat ei suju niin jouhevasti kuin pitäisi, se johtuukin siitä, että halu työntekoon ja työn arki eivät kohtaa.
Motivaation puute, arvoristiriidat, näköalattomuus, työtehtävien epäselvyys, selkärangaton johtajuus ja toimimaton vuorovaikutus, eivät aja ihmisiä ensitöikseen työkyvyttömyyteen. Ne ajavat työhaluttomuuteen, joka sitten toki pahentuessaan ajan myötä voi kehkeytyä työkyvyttömyydeksi asti.
Kuitenkaan me emme nyt saisi yhteiskuntana pelkästään keskittyä voivottelemaan, miten työkyky on kärsinyt, vaikka totta sekin on ja se on vakava asia. Ihmisillä on hyvin vakavasti otettavia tuki- ja liikuntaelinsairauksia, ihka aiheellisia mielenterveysdiagnooseja ja meillä on aivan liikaa sosiaalista syrjäytyneisyyttä. Kyllä nämä kaikki ja moni muu ovat tosiasiallisia syitä työkyvyn heikentymiselle ja työkyvyttömyydelle, ja niitä pitää hoitaa. Mutta näiden ohella on paljolti ihan terveitä, työkykyisiä ihmisiä, joiden työkykyä kyseenalaistetaan ja pahimmillaan vielä saadaan porukka itsekin pelkäämään omaa leimautumistaan ja ”huolestuttavan heikkoa työkykyään”, vaikka kiinnostuksen kohteena tulisi olla työhaluttomuuden kuopasta ylös pääseminen.
Työhaluttomuuden kuopasta ylös pääsyyn ei voida vastuuttaa vain yksilöä. Organisaatiot – edes ongelmista käsienpesun mestareinakaan – eivät oikeasti todista kovinkaan monia tilanteita, joissa työhaluttomuus olisi vain ja ainoastaan yksilön syy. Siksi meidän tulee lämminhenkisesti auttaa ja oivalluttaa organisaatioita johtamaan työn haluttavuutta. Täytyisi kyetä johtamaan juuri niitä tekijöitä, jotka lisäävät halua. Tämän ohella meidän tulee tietenkin myös oivalluttaa yksilöitä siitä, millaista on itse kullekin hyvä elämä ja kuinka työelämä soljuu kauniisti osaksi sitä isompaa hyvän elämän kokonaisuutta. Sitten laitetaankin samalla tavalla ajattelevat yksilöt ja organisaatiot löytämään toisensa.
Työhaluttomuuden johtaminen työkyvyttömyydeksi puettuna on aivan kuin väärillä lääkkeillä yrittäisi lääkitä vallalla olevaa tautia. Ei parane, ei.
Paranee koettaa uudenlaisia keinoja ja tunnistaa oikea juurisyy.